Isä ja kadonnut lammas

Viiru ja Pesonen on Sven Nordqvistin kirjoittama rakastettu lasten kirjasarja. Pidin siitä, että äitini luki sitä ollesani pieni. Katselin myös aikanaan siitä tehtyjä piirrettyjä.

"Viiru Kateissa" on kertomus siitä, kuinka Viiru yhtenä päivänä häviää isäntänsä silmistä. Pesonen huolestuu ja lähtee etsimään. Kertomus esitetään kuitenkin takaumana, sillä alussa Viiru ja Pesonen ovat nykyhetkessä, johon palataan lopussa. Keskikohta on takaumaa.

Kirjan teemana on "ystävyys". Se on tunneside ihmisen ja eläimen välillä, mutta myöskin verrattavissa isän ja pojan suhteeseen. Kun ihmisellä ei ole ketään muita seuranaan satunnaisten naapurien lisäksi, silloin parasta seuraa on jokin lemmikki - ottaen huomioon ettei ole allerginen. Pesosella oli jo kanoja, mutta hän viittasi kanojen vain kaakattavan eikä kuuntelevan häntä. Ystävä kuuntelee ja saadessaan Viirun Pesonen kohtelee tätä kuin kuuntelijaa. Pesonen toivottaa uuden ystävänsä tervetulleeksi talouteensa ja ryhtyy viettämään paljon aikaa Viirun kanssa, niin kuin ystävän kanssa tehdään.

Pesonen on kuin isähähmo, joka adoptoi lapsen. Hän valittaa yksinäisyyttään, kunnes mummeli naapurista keksii ilahduttaa häntä lahjoittamalla kissan. Pesonen ihastuu kissaan heti. ja alkaa viettää tämän kanssa aikaa niin kuin lapsen kanssa vietetään. Kirjan mukaan hän lukee Viirulle satuja ja kertoo tarinoita lapsuudestaan - kuin pojalleen puhuisi.

Viiru puolestaan on kuin lapsi. Häntä ei esitetä tavallisena kissana - ainakaan tässä kertomuksessa - vaan hän on lapsen asemassa ja käyttäytyy Pesosta kohtaaan kuin lapsi isäänsä kohtaan. Alussa Viiru vaatii Pesosta  kertomaan tarinan katoamisestaan ja lapsethan rakastavat tarinoita. Hän saa myös vaatteet ylleen, niin kuin ihmiselle vaatteet annetaan. Lisäksi Pesonen ajattelee Viirun oppivan puhumaan, jos tarpeeksi tälle lukee tekstejä. Yhtenä päivänä Viiru sanookin esimmäiset sanansa ja Pesonen ilahtuu. "Lapsi" siis oppii puhumaan. Muu asia, joka tekee Viirusta lapsenkaltaisen, on hänen tapansa herättää Pesonen aamuisin: "-- hyppimässä ylös alas hänen vatsallaan huutaen: "Herää Pesonen! Leikitään!".

Kirjan tarina on verrattavissa raamatun tekstiin, jossa puhutaan yhden lampaan kadottamisesta. Tässä tapauksessa 99 lammasta ovat kanat, jotka Pesonen jättää lähtiessään etsimään Viirua. Lisäksi jos ajatellaan muuten raamattua, niin Pesonenhan on kuin Taivaan isä, joka haluaa, että Viiru tuntee olonsa turvalliseksi seurassaan. Löydettyään Viirun Pesonen sanoo pelokkaalle kissalle: "Hyppele nyt vähän tässä ympäriinsä, niin minä istun ja odotan." Pesonen siis valvoo, ettei Viirulle käy hullusti. Hän kehoittaa tätä tutkimaan paikkoja ja uhan sattuessa piiloutumaan löytämäänsä koloon. Pesonen karkottaa myös Jumalan tavoin pahan. Kun Viirun hirviöksi luulema mäyrä "ahdistelee" häntä, Pesonen puuttuu tilanteeseen. Hän sanoo vain pari sanaa mäyrälle ja mäyrä "lyllertää nopeasti tiehensä".

Kuvitus on kirjassa elävää ja katsetta sitova. Se kertoo enemmän kuin teksti. Sivulla, jolla Pesonen etsiskelee Viirua, ei kuvailla halkokasaa tai sukkalaatikkoa. Silti lapselle näytetään piirroksina, mistä kaikkialta Pesonen oikeastaan etsii Viirua. Lisäksi sivulla, jossa Viiru säikähtää "hirviötä" on teksti paljon hauskempi, kun lapsi näkee Viirun pöllähtäneen ilmeen. Liikettä on myös tehostettu kuvassa vauhtiviivoilla. Kun Viiru jököttää piilossaan ja odottaa, koska "hirviö" syö hänet, tietää lapsi jo kuvasta, että kyseessä on vain harmiton mäyrä. Viirun kasvoilta voi lisäksi lukea sen pelon ja surun, jota hän kokee lymypaikassan. Viirun silmät ovat itkuisen punaiset ja lapsen on helppo samaistua tähän tunteeseen.